DEADBEATS
DEADBEATS
Kulttibändi alku, nousu ja tuho
”Crazy When I Hear That Beat” kaikui korviini ensi kertaa hulppealta
klassikkokokoelmalta ”Dont Let Hope Close Down” hamalla 1980-luvulla. Tuon villin
ja omintakeisen soundin takana oli Deadbeats. Koko komeuden kruunasi Suzy Mayn
tarttuva laulutyyli, jossa todella oli sitä jotakin. Tuosta hetkestä alkoi innostukseni
Deadbeatsiä kohtaan ja se on kantanut väsymättömästi aina näihin päiviin asti.
Deadbeats teki jotain sellaista mistä niin moni vain haaveilee, mutta harva onnistuu.
Heillä oli musiikissaan aivan oma soundinsa ja potku. Siinä yhdistyivät hienolla
tavalla 1950-luvun rock & rollin viileys, 1960-luvun tyttöbändisoundi ja
englantilainen instrumentaali a’la Shadows 1980-lukulaiseen avoimeen
billysoundiin. Ryhmän otetta ei ihan helpolla pystynyt ainakaan mihinkään kovin
ahtaaseen lokeroon tunkemaan. Suzy May (laulaja & biisimaestro), Tony Berrington
(kitarat), Kevin Greene (sähköbasso) ja Mark Robertson (rummut) taituroivat ilmoille
toimivan biitin, jossa oli omaa mielikuvitusta ja ideaa vaikka muille jakaa.
Ranskalaisen New Rosen vuonna 1985 julkaisema ”On Tar Beach” on jälleen
ajankohtainen. Ainokaisesta albumista on juuri julkaistu Ace Recordsin toimesta
bonusbiiseillä päivitetty versio, jossa on mukana myös ennen kuulematonta
matskua. Harmi vain kun emme enää koskaan tule näkemään ryhmää lavalla, eikä
uutta materiaaliakaan ole luvassa. Kaikki kiemurat selviää jutusta, jossa hienosti
avautuivat niin Mark (alkuperäinen Meteorsin rumpali, tuttu monista muistakin
hienoista bändeistä kuten esim Tall Boys & Escalators), laulaja Suzy kuin kitaristi
Tonykin. Kukaan ei tiedä missä basisti Kevin Greene majailee joten valitettavasti
emme häntä saaneet mukaan tähän juttuun. Hyvät lukijat olkaapa hyvät, pala rock &
rollin historiaa.
Paluu rikospaikalle
Brittiläinen Ace Records teki jälleen kulttuuriteon julkaisemalla Big Beat -
alamerkillään ”On Tar Beach” -albumin bonuksilla kuorrutettuna 26.4.2014.
Alkuperäinen albumi oli aikanaan ranskalaisen indieyhtiön New Rosen toiseksi
myydyin heti Crampsin tuotosten jälkeen.
- Tony: Olimme jo aiemmin Markin kanssa olleet jutussa tästä uusintajulkaisusta.
Alussa taisi olla puhetta Cherry Red -yhtiöstä, mutta molemmat tiesimme että Ace
Records olisi paras vaihtoehto sen julkaisemiseksi.
Ace-yhteys ei ollut kaukaa haettu koskapa Tony työskenteli lafkassa. Mutta kun ajat
ovat kovia, niin sielläkin oltiin aika niukalla linjalla julkaisujen suhteen.
- Tony: Tarjosin ensimmäisen kerran ideaa heille jotain kuusi vuotta sitten ja
muutaman kerran sen jälkeen, mutta aina vain tuli jostain syystä seinä vastaan
eivätkä he oikein syttyneet ajatukselleni.
Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä mikäli niin on tarkoitettu. Mikään ei ole
sattumaa.
- Tony: Käänteentekevä hetki oli, kun soittelin ”On Tar Beach” -levyä varastolla ja
eräs Ace Recordsin tietojenkäsittelijöistä Mick Patrick sattui sen kuulemaan ja
innostui siitä heti, samalla kysyen: mikä bändi on kyseessä. Heh, hänen
hämmästyksensä oli suuri, kun kerroin itse soittavani myös levyllä.
Mick yritti ostaa oikeuksia Tonylta, mutta kun tarjouksena oli vain hikiset 100
dollaria, niin sopimusta ei syntynyt. Mutta tuo keskustelu johti isomman pöydän
äärelle ihan oikeaan palaveriin ja lopulta lafka näytti vihreää valoa uusinta
julkaisulle.
Etsintää ja lupia
Seuraava erikoiskoe ja etappi oli saada lisenssidiili aikaiseksi nauhat omistavan Jiri
Smetanan kanssa. Jiri oli ollut myös avustava tuottaja ”On Tar Beach”- levyn ”Johnny
Reb”/ ”New Girl” biiseillä.
- Tony: Yritin tavoittaa Jiriä facebookin ja myspacen kautta, mutta mitään ei
tapahtunut. Onneksi Mark Robertson sai yhteyden Jiriin. Asian kuultuaan Jiri oli
erittäin ilahtunut uusintajulkaisusta ja kirjoitti heti nimensä sopimuspaperiin. Mark
teki erittäin tärkeän työn tässäkin kohtaa.
Kaivautuminen syvemmälle jatkui ja nyt alkoi kaikkien äänitettyjen biisien metsästys.
Tonylla oli joitain kasetteja kuten myös Suzylla, mutta se ratkaiseva läpimurto oli
tulossa seuraavaksi.
- Tony: Mushi Jenner löysi jostain kätköistään alkuperäisiä äänityksiä, jotka olivat
paljon parempilaatuisia kuin meidän omat kasettimme. Huippuina arkistolöydöille
oli omista kätköistäni löytämäni ensimmäiset sessiot, jotka tehtiin EMI:n studioilla
Manchester Squarella.
Kannet työstöön
Perusasioiden jälkeen alkoi CD-lehtisen kasaus kovalla kuvien metsästyksellä.
Deadbeatsiä jonkun aikaa manageroinut Dierdre Davies kaivoi arkistojaan ja pisti
kuvat jakoon, samoin teki monessa mukana ollut alkuperäinen Meteorsin ja Tall
Boysin manageri Nick Garrard.
- Tony: Mark onnistui saamaan joitain kuvia vielä facebookin kautta. Koko
kuvarumban kruunasi yhteys Ray Stevensoniin, joka mm. kuvasi Sex Pistolsin
alkuajan kuvat. Hän otti myös meistä aikoinaan muutamia huippukuvia ja saimme ne
häneltä mukaan vihkoseen. Olin erittäin tyytyväinen onnistuneeseen
kuvaruljanssiimme.
- Vince Ray suostui työstämään kansitaidetta parempiin kuosiin, kun en ollut oikein
tyytyväinen alkuperäisen kannen logoihin ynnä muihin. Sekin puoli tuli nyt hienolla
tavalla päivitettyä. Punnerrus jatkui tuntien kuuntelusessioilla päättääksemme mitä
voimme käyttää ja mitä emme. Sen jälkeen luovutimme materiaalin Ace jannuille. 5-
6 tapaamisen jälkeen olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen.
Nick Robbins masteroi nauhat viimeisen päälle ja paketti alkoi olla noin muodoin
kasassa. Tony ja kumppanit saivat huokaista kovan punnerruksen jäljiltä ja jäädä
innokkaina odottamaan työn tulosten julkaisua.
Promovideo löytyy
Muutama kuukausi sitten ilmestyi yllättäen YouTubeen aivan hulppea Deadbeatsin
promovideo ”Saturday Night At Duckpond”, joka vei kyllä levyn tavoin jalat alta
kerta heitolla. Ei voi muuta kuin hämmästellä bändin tyylitajua ja omaleimaisuutta.
- Mark: Tonyllä oli viimeinen kopio tuosta promovideosta. Hän lähetti sen minulle.
Päivitin nauhan digitaaliseen muotoon ja lisäsin sen YouTubeen. Näin tuon videon
ensimmäisen kerran 20 vuoteen ja se sai minut kaivamaan myös ”On Tar Beach” -
levynkin jälleen esille.
Kulttibändin kolttu
Uskomatonta miten kiinnostus bändiä kohtaan on säilynyt kohta 30 vuotta, vaikka
ulos tuli vain yksi pitkäsoitto ja kaksi singleä. Olivatko he itse ollenkaan tietoisia tästä
kulttibändin asemasta.
- Mark: Internetin ansiosta huomasimme lopulta kuinka paljon ihmisiä kiinnosti
levymme yhä näinäkin päivinä. Ennen sitä, meillä ei ollut mitään hajuakaan
tuollaisesta innostuksesta. Esimerkiksi en tiennyt mitään Japanissa julkaistusta
”collector’s edition”- versiosta. Samoin kävi ranskalaisen CD-julkaisun kanssa. Kuulin
siitä vasta muutama vuosi julkaisun jälkeen. Heh, ostin omat kopiot itselleni eBaystä.
Deadbeats on yksi parhaimmista salaisuuksista alamme historiassa. Heistä ei ole
liiemmälti ollut juttuja lehdissä tai muissa medioissa.
- Mark: Totta puhut. Deadbeats on ollut kyllä aika tuntematon tuttavuus. Eikä asiaa
ole yhtään helpottanut, ettei levyä ole saanut vuosiin mistään.
Soitto soi
Ennen Deadbeatsiä bändin jäseniltä löytyi varsin paljon erilaisia virityksiä.
- Tony: Kouluajoista lähtien olimme olleet Kevinin kanssa samoissa bändeissä.
Olimme jo kaksikymppisinä varsin kokeneita soittajia. Olimme Kevinin kanssa
aloittaneet keikkailun ja studiojutut jo 16-vuotiaina. Olimme ensin GT-nimisessä
bändissä, josta meidät keksittiin pyytää Plummert Airlines -orkkaan, jolla oli soppari
Stiff Recordsin kanssa. Nimi vaihtui matkan varrella Favourites -muotoon.
Keikkailimme ympäri maata ja teimme muutaman singlen, mutta homma vain kuivui
jotenkin kokoon.
Kevin oli myös jonkin aikaa mukana Tall Boysin miehistössä.
- Mark: Minulla oli taustalla mm. jäsenyydet Meteors-, Escalators-, Tall Boys -
bändeissä. Olin onnekas kun sain olla mukana todistamassa psychobillyn
esiinmarssia ihan kärkijoukossa. Deadbeats ei ollut psychobillyä vaikkakin samoilla
keikoilla aika paljon sen genren bändien kanssa oltiinkin.
Lehti-ilmoituksesta alkuun
Alun perin Floridasta kotoisin ollut Suzie muutti vuonna 1979 Englantiin
bändihaaveet mielessään. Vuotta myöhemmin neitokainen laittoi Melody Maker
–lehteen ilmoituksen, jossa etsittiin muusikoita ”with quiffs and snarls”. Tony ja
Kevin huomasivat ilmoituksen ja niin syntyi yksi musiikkihistorian upeimmista
bändeistä.
- Tony: Kevin huomasi Suzyn ilmoituksen lehdessä ja vastasi siihen. Hän halusi minut
mukaansa tapaamiseen. Hoidimme pystyyn pienet harjoitussessiot. Vaikka Suzy oli
silloin vielä aika raakile ja kokematon, niin silti huomasimme heti että hänessä on
todellakin sitä jotakin. Heitimme hänelle varsin yksinkertaisia ja selkeitä biisi-ideoita,
ja hetkessä saimme ne siihen muottiin, että ne alkoivat kuulostamaan oikeasti
hyviltä. Siitä homma lähti ihan täysillä pelittämään ja Deadbeats oli nähnyt
päivänvalon.
- Suzy: Muutin Jenkeistä Englantiin vuonna 1979. Tarkoituksenani oli löytää oikeat
muusikot täyttämään unelmani omasta bändistäni. Halusin ehdottomasti
englantilaisen bändin toteuttamaan unelmani. Ehkäpä siitä syystä, että
ensimmäinen kosketukseni musiikkiin oli juuri englantilaisen rockmusiikin iskussa
1960-luvulla, jossa tietysti terävimpänä kärkenä oli Beatles.
Uniikki soundi syntyy
Deadbeatsillä oli omintakeinen soundi ja potku musiikissaan. Heitä ei voinut
luokitella mihinkään ahtaaseen laatikkoon. Ihan selkeitä vertailukohtia ei ollut, eikä
kyllä ole jälkeenkään tullut, vaikkakin tiettyjä hengenheimolaisuuksiakin on kyllä
löydettävissä.
- Suzy: Rakastin hulluna 1950-luvun tyyliä ja kaikkea sitä viileyttä, jota se edusti.
Mutta sydämeni sykki vieläkin enemmän 1960-luvun soundeille. Minusta tuntuu,
että onnistuimme jotenkin yhdistämään nämä kaksi hienoa musiikillista
vuosikymmentä omaksi soundiksemme. Se on vain hyvä, sillä en pidä ahdistavista
genrerajoista.
- Tony: Kitaristina minuun ovat vahvasti vaikuttaneet Cliff Gallup, Scotty Moore,
Duane Eddy, Kenny Burrell, Alessandro Alessandroni (joka soitti spagettiwesternien
sävelmiä), Joe Morretti, Mick Green, Grady Martin sekä Link Wray.
Jotta musiikillinen matka ei kävisi liian tylsäksi ja värittömäksi Suzy innostui
heittämään vähän lisää vettä kuumana roihuavaan musiikilliseen aarreaittaan.
- Suzy: 1960-luvulla oli huimaavan hienoja juttuja kuten Motown, Stax, Phil Spector,
Burt Bacharach, kuinka hieno sanoittaja hän olikaan. Tietysti vahvasti minuun iskivät
naislaulajat tyyliin Ronettes, Supremes, Dusty Springfield, Sandy Shaw. Excitersien
Dionne Warwick ja moni moni muu.
Ensikeikan huumaa
- Tony: Muistieni mukaan ensimmäinen keikkamme oli Croydonissa Jamin
lämppärinä.
- Mark: Minähän en ollut heti alusta mukana, sillä Parker Semmons ja legendaarisen
Tenpole Tudor orkan Gary Long olivat kaksi ensimmäistä rumpalia. Luulenpa, että
minun ensimmäinen keikkani Deadbeatsin rivistössä oli Hope & Anchor -klubilla.
Soitimme siellä aika usein, kerran jopa Stray Catsien lämppärinä.
Patonkia & viiniä
Deadbeats heitti muutamia keikkoja kotimaassaan, mutta kaikkein eniten heidän
soundilleen lämpenivät ranskalaiset. Ryhmä nousikin kulttisuosioon patongin
kotimaassa.
- Tony: Ranskaan meidät kutsui Jiri Smetana. Hän pyöritti Pariisissa Gibus-klubia.
Soitimme siellä muutaman keikan. Hän jopa kutsui legendaarisen tuottajan Vic
Mailen juttelemaan kanssamme levymme tuottamisesta.
Kyseinen tapaaminen päättyi loistavaan lopputulokseen, joka on kuultavissa ”On Tar
Beachin” soundeissa, kun Vic oli hoitamassa tuotantoa.
- Suzy: Ranskalaiset pitivät meistä jotenkin erityisellä tavalla. Meillä oli siellä erittäin
menestykäs ja elämyksellinen kiertue. Parasta työskentelyssä Markin, Tonyn ja
Kevinin kanssa oli heidän uskomaton ammattitaitonsa sekä käsittämätön
huumorintajunsa. Koko kiertue ja kaikki muutkin yhteiset hetket olivat täynnä
naurua ja iloa.
Jiri avitti Deadbeats ryhmää saamaan myös levysopparin New Rose -levylafkan
kanssa.
Johnny Thunders:
Kaikenmuun ohella Ranskanmaalla Deadbeats jakoi lavan myös itsensä surullisen
historian omaavan rock-legendan Johnny Thundersin kanssa.
Mark- Johnny Thunders juttui sattui 1984, jolloin teimme kaksi keikkaa Gibus
mestassa Pariisissa. Ekan settimme jälkeen ekalla keikalla kuulimme Johnnyn olevan
paikalla ystävänsä Henry Padovanin ja muutaman ranskalaisen hepun kanssa. He
kysyivät josko voisivat lainata kamojamme ja vetäistä muutman biisin.
Heillä ei ollu rumpalia mukana, joten he pyysivät minut mukaan lavalle.
Muistaakseni soitimme ainakin ”Green Onions” sekä ”Chinese Rocks” biisit. Johnny
taisi jopa jammailun jälkeen pyytää minua muuttamaan Pariisiin ja liittymään hänen
bändiinsä. Onneksi ymmärsin kieltäytyä, muutoin olisin kuollut jo aikoja sitten.
Levytys mielessä
- Tony: Meillä oli vihdoin toimiva ja pysyvä kokoonpano Markin liittyessä mukaan.
Olimme harjoitelleet tosi paljon ja keikkailleet myös hyvin, joten tiesimme
olevamme aika hyvässä iskussa studioon mentäessä. Ensimmäiseksi laitoimme
purkkiin biisin ”Crazy When I Hear That Beat”. Menimme pubiin lounaalle ja jätimme
biisin tuottajamme Vic Mailen käsiin. Kun palasimme takasin Vic soitti valmiin biisin
meille ja se kuulosti fantastiselta! Sen jälkeen meillä oli täysi luotto hänen
tekemisiinsä.
- Jollain tapaa Vic oli erikoinen persoona, sillä hän ei juurikaan innostunut mistään.
Suzy saattoi vetää todella upean laulusuorituksen tai itse onnistuin kitarasoolossa
mielestäni hyvin, niin Vic vain tokaisi: ”ok, näin tehdään!”. Ymmärsimme että se oli
hänen tyylinsä. Studiosessio oli kokonaisuudessaan erittäin nautittava, en olisi
malttanut odottaa seuraavaa päivää, jolloin pääsisimme jälleen studioon. Se oli juuri
sitä, jota halusin tehdä.
- Mark: Muistaakseni levytys kesti jotain 10-14 päivää. Vickin kanssa oli erittäin
nautittavaa työskennellä. Olin jo muutenkin hänen työnsä tulosten kova fani. Siihen
aikaan Jackson Lane oli lähes maaseudulla, joten oli mahtavaa päästä ulos Lontoosta
ja tehdä musiikkia sellaisessa ympäristössä.
Swan Lake & Rapiers
”Swan Lake” oli ainoa laina ”On Tar Beach” -levyllä. Kun sen lisäksi setistä löytyi
myös ”Saturday Night At The Duckpond”, oli pakko kysyä myös Rapiers-orkasta.
- Tony: Minulla oli kasetti täynnä vanhoja 1960-luvun instrumentaalibiisejä ja sillä oli
myöskin ”Saturday Night At Duckpond” bristolilaisen Cougarsin esittämänä. Aloitin
soittamaan sitä treeneissä ja Mark sekä Kevin liittyivät mukaan välittömästi.
Pidimme kaikki siitä, joten nappasimme sen keikkasettiimme mukaan.
- Muutenkin meillä oli aina muutamia instrumentaaleja mukana setissä. Ainakin
Eagles-bändin (ei se Ameriikan Eagles) ”Maigret”, joitakin Shadows-lainoja sekä Jet
Harris & Tony Meehanin biisi ”The Man With Golden Arm” löytyivät setistämme.
Joten ”Swan Lake” tuntui sopivan kuin luonnostaan mukaan settiimme ja samoin
tein levylle. Rapiershan oli myös Ace Recordsilla, mutta en ole tavannut kitaristin
kuin muutaman kerran. Muistan kuitenkin yhden kerran, kun katsoin 1980-luvulla
suosittua päiväshow’ta ”Pebble Mill At One” teeveestä ja Rapiers astui lavalle, soitin
heti Suzylle ja pyysin avaamaan teeveen, koska siellä esiintyi juuri tosi cooli bändi,
heh!
Huippuarviot paukkuvat
”On Tar Beach” sai huimat viisi pistettä Sounds-lehden toimittajalta Andy Hurtilta.
Joitakin hyviä arvioita tippui myös ranskalaisissa lehdissä. Ne toivat bändille
muutaman keikan Poguesien lämppärinä sekä kahden viikon Ranskankiertueen.
Pogues oli tullut tutuksi Lontoon Camden Townin Devonshire Arms -pubissa.
Valitettavasti albumin lisäksi ainoiksi julkaisuiksi jäivät levyltä napattu ”New Girl”
single sekä ”Crazy Hound Dog” -single. Deadbeats oli mukana myös legendaarisella
”Don’t Let Hope Close Down” -kokoelmalla. Levyn oli tarkoitus estää Hope & Anchor
-pubia sulkeutumasta, levyn julkaisu viivästyi ja valitettavasti tuo klassikkopubi ehti
mennä nurin ennen sitä. Jäipähän ainakin huikea kokoelma muistoksi.
Loppu koittaa
Kuten niin monilla muillakin bändeillä, ei Deadbeatsilläkään onni ollut myötä, vaikka
jonkinlainen suosio olisi voinut odotella jo seuraavan nurkan takana.
- Mark: Meillä oli jo levytyssopimus valmiina Stiff Recordsin kanssa. Valitettavasti
vain ennen kuin saimme mitään ulos, Stiff meni nurin ja se oli siinä. Teimme vielä
muutaman keikan ja aloimme levyttämään uusia kappaleita toiselle levylle.
Ehdimme saamaan kaksi demoa, ”Dangerous Stranger” sekä ”On Tar Beach”,
valmiiksi ennen kuin homma meni totaalisesti jäihin. Onneksi nyt nuo kaksi biisiäkin
pääsevät julkisuuteen uusintajulkaisun myötä.
Mark-Samaan aikaan noiden viimeisten äänitysten kanssa Suzy sai kiinnityksen Stiff
Recordsille ja häntä pyydettiin tekemään kappale Comic Strip yhtiön valmisteilla
olevaan ”Supergrass” leffaan. Teimme biisin, mutta PP Arnold veti pitemmän korren
kisassa. . En muista paremmin taustoja tästä hommasta.
Suzy-Tosiaan olin saanut aikaiseksi Stiff Recordsin kanssa diilin tulevien biisieni
julkaisuja koskien. He pyysivät minut tapaamiseen. Yksi heidän miehistään kysyin
minulta haluaisinko kirjoittaa biisin Cosmic Strip yhtiön tulevaan filmiin. Stiff oli
jollain tapaa mukana myös siinä projektissa.
Olin todella innoissani, koskapa Comic Strip oli meille melkoisen diggailun kohde.
Tiesimme hyvin heidän tuotoksensa , varsinkin hulppean tarinan heavy metal
yhtyeestä nimeltään Bad News sekä aivan poskettoman spagetti western rainan
”Fistful Of Travellers Cheques”.
Tottakai suostuin biisin tekoon. Muuta pohjaa en saanut kehittämiseen kuin nimen
”Supergrass”. Heh siitä huolimatta biisi oli päässsäni valmis jo ennenkuin olin ehtinyt
kävellä takaisin metro-asemalle. Varmasti nopeimmin minulta syntynyt kappale.
Nappasin pikkaisen James Bondia siihen melodiaan ja lyyrikoihin. Halusin laulaa sen
tietysti kuin Shirley Bassey. Kuten aina esiteltyäni biisin sanat ja idean, niin hetkessä
Mark, Tony ja Kevin olivat loihtineet siihen juuri sellaisen soundimaailman jota olin
halunnut.
Comic Strip jannut olivat rakastaneet biisiä ja hetken jopa näytti siltä, että biisimm
valitaan filmin tunnusbiisiksi. Sitten kuulimmekin, että Stiff oli tehnyt samantyylisen
diilin myös Frankie Goes To Hollywood orkan kanssa. Voitte vain arvata miten siinä
sitten kävi. Heidän biisinsä valittiin ja meidän ei. Pidin Frankien musiikista, mutta
tyyli jolla meidät sivutettiin harmitti, sillä olin tehnyt biisini juuri leffaa varten ja he
eivät olleet. Pientä polikointia siis saattoi olla pelissä tai jotain?
Rehellisesti voinen todeta ettei leffa edustanut parhainta Comic Strip tasoa, mutta
siltikin olisi ollut kiva nähdä Deadbeats biisi mukana siinä.
Kuten huomaatte Suzy muisti pikkaisen väärin tuon nimibiisin esittäjän joka oli PP
Arnold, kuten Mark mainitsikin. Frankie Goes To Hollywood oli kyllä myös mukana
biisillään leffassa.
- Kevin: Näytti tosiaan, että olimme pahan onnen kiroamia. EMI:n sopimus ei
koskaan toteutunut, koska yhtiö menetti hurjasti varoja joissain ulkomusiikillisissa
jutuissa ja koko firma pistettiin tiukalle säästökuurille. Meidän sopimuksemme meni
siinä samassa ö-mappiin. Teimme sopimuksen Blackhill Enterprises -yhtiön kanssa,
joka manageroi mm. Pink Floydia ja järjesti Stonesien Hyde Parkin keikat.
Arvatkaapa vain miten siinä kävi, noh juuri kun aloimme valkkaamaan levy-yhtiötä
jolta saisimme diilin, tämäkin firma meni konkkaan.
Mark kertoikin jo Stiff yhteydestä. Se myytiin Island Recordsille ja siinä samalla
meidät jätettiin unholaan. Kaikki tämä alkoi olla liikaa, Suzy päätti muuttaa takaisin
Jenkkeihin ja siihen loppui koko Deadbeats.
- Suzy: Minulla tuli sellainen olo, että tämä oli nyt tässä. Päätin että tässä se oli :”
minun ensimmäinen ja viimeinen bändini!”
Jälkimaininkeja
Vuonna 1986 Deadbeats siirtyi historiaan, Suzy palatessa Jenkkeihin, mutta muut
jatkoivat edelleen soittamista.
- Tony: Minä, Mark sekä Shanne Bradley Nipple Erectors –bändistä (Wellun Huom.
jossa mm Poguesin Shane McGowan aloitteli musiikillista uraansa) perustimme Big
Bad Wolf -kokoonpanon. Sen jälkeen oli vuorossa Girls On Top -bändi kolmen naisen
kanssa, tyylinä garagepunk. Teimme kolme albumia, soitimme Ranskassa ja teimme
pienen New Yorkin kiertueen.
- Mark: Tall Boys aloitti uudelleen 1990-luvulla, teimme joitakin levytyksiä ja
keikkoja. Tall Boys palasi jälleen muutama vuosi sitten. Soitin myös Queen B’s- ja
Johnson Family -bändeissä. Olen asunut jo vuosia Ranskassa.
Fiiliksiä uudesta julkaisusta
30 vuotta debyyttialbumista ja nyt Deadbeats on jälleen ajankohtainen
uusintajulkaisun myötä. Miltä tuo kauan sitten tapahtunut tuntuu nyt tänä päivänä?
- Suzy: Aika sekalaiset tuntemukset. Olin silloin todella ujo, enkä oikein osannut
käsitellä lavallaoloa. Se oli jotenkin hämmentävää. Halusin enemmin sulkeutua
huoneeseeni kitaran kanssa, fantasioida ja kirjoittaa niistä tuntemuksista biisejä.
Nyt asiat olisivat todella erilaiset. En olisi enää niin ujo ja biisini syntyisivät oikeasta
elämästä eivätkä joistain fantasioistani. Mutta en tee sitä enää koskaan, vaikka
olisinkin nyt laulajana paljon parempi ja varmempi sekä tietysti paljon enemmän
elämää kokenut. Dead Beatsin loppuvaiheessa aloin olemaan lähempänä sellaista
biisintekijää, jota halusinkin olla. Siksi onkin hienoa, että nyt loppuajan biisit löysivät
tiensä mukaan uusintajulkaisulle. ”On Tar Beach” -biisi on ehdottomia suosikkejani,
koska se on ehkäpä eniten sitä todellista minua itseäni.
Suzy oli erittäin otettu Big Beat-lehden kiinnostuksesta bändiään kohtaan näin
monen vuoden jälkeen. Asia joka sai hänet tuntemaan todella suuria tunteita.
Muistoja tien päältä
- Mark: Voisinko sanoa, että kahden viikon Ranskan kiertueemme oli ”pakattu
täyteen hassuja tapahtumia”. Koko seikkailun riemun kuorrutti hyvä ystävämme
legendaarinen Scurvy Bastard, joka kiersi mukanamme. Tästä kiertueesta saisi
aikaiseksi kokonaisen kirjan täynnä hauskoja käänteitä. Minulla on erittäin lämpimät
muistot syntymäpäivästäni Pariisissa. Olimme juuri soittaneet huikean keikan Rex -
mestassa. Rakastuin illalla erääseen ranskalaiseen tyttöön, jonka kanssa menikin
sitten yhdessä muutama vuosi.
Mikä rakennus?
- Tony: Deadbeats olisi ehdottomasti Pompidou-keskus Pariisissa. Pidän siitä todella
paljon.
- Mark: Deadbeats olisi alkuperäinen Dingwalls 1980-luvulla. Lähes asuin siellä,
rakastuin ja menetin rakkauden lukemattomia kertoja. Näin siellä paljon huikeita
keikkoja ja sain itsekin soittaa siellä monta kertaa.
Loppusanat?
- Mark: Haluamme kiitää Big Beat -lehteä kiinnostuksestanne Deadbeatsiä kohtaan.
Muistakaa muistuttaa jokaista Acen ”On Tar Beach” uusintajulkaisusta.
Kannen kuvien tarina
Minua ovat aina kiinnostaneet tarinat biisien, bändien ym. juttujen takaa. Olikin
mukava lisä tähän juttuun, kun Mark kertoi tarinan “On Tar Beach” -levykannen
kuvaussessioista.
- Mark: Kuvaussessio tehtiin Johnny Stuartin kotona Lontoossa. Hän on kirjoittanut
aikoinaan hienon ”Rockers: Kings Of The Road” kirjan. Hän oli tunnettu venäläisen
taiteen harrastaja sekä todella innostunut kaikesta mikä liittyi brittipyöriin .
Hänellä oli suuri joukko läheisiä ystäviä muusikko piireistä, kuten Paul Simonon,
Brian Setzer pari mainitakseni. Valitettavasti Johnny kuoli vuonna 2003.
Kuvaajana oli David Levine, levytuottaja Steve Levinen veli. David oli kuvannut
aiemmin mm Kylie Minogueta ja Curea.
Kuvaussessio pidettiin lauantaina. Olin ollut juuri edellisen illan tyttöystäväni kanssa
Dingwallsissa. Hän toimi siellä tarjoilijana. Tulin sessioon lähes samoilla silmillä ja olo
oli aika hutera. Saavuimme paikalle lounasaikaan.
Johnnyn talo oli yksityisellä kadulla Länsi-Lontoossa. Saimme sessiota varten lainaan
osan prätkätakeista, loput olivat omia vaatteitamme. Ilma oli aika kylmä, ja jotta
valaistus olisi ollut sopiva, ovet oli pidettävä auki. Kuten saatatte huomata kädessäni
oli Jack Daniels -pullo, jonka sisältö lämmitti ja paransi nuutunutta oloa.
Kuvaukset kestivät monta tuntia. Dave oli pikkutarkka työstään, eikä hän helpolla
ollut tyytyväinen jälkeensä. Kuvassa näkyvä 1960-luvun britti autosaatiin lainaan
alkuperäiseltä Stiff Little Fingerin basistilta Ali McMordielta. Hän oli hyvä
ystävämme.
Kahdeksan tunnin jälkeen kaikki oli lopulta valmista.
Kuvasession jälkeen yhteistyö Davidin kanssa sai jatkoa samassa paikassa eli
Coalville Mews alueella pienoisleffan (= promo videon) parissa. Flikalla oli mukana
prätkä jätkänä Johnny Stuartin sakasalainen kaveri Peter Fisher. Hän oli mukana
muutoinkin kaikenmaailman mallihommissa. Markin mukaan homma laitettiin
purkkiin jonain jäätävän kylmänä iltana. Ongelmia oli saada playback soundit
tarpeeksi kovalle. Tästä syystä flikalla näkyy Markin rumpuihin teipattuna olevat
paperit.
Aika mukava tarina kannen takaa, vai mitä?! Minulle tämä on ollut erittäin antoisa
aikamatka erään suosikkibändini historiaan. Toivottavasti myös te hyvät lukijat
olette nauttineet tästä matkasta!
Levyarvion alku
Deadbeats oli uniikki ja ainutlaatuinen. Sitä vielä korostaa ainoaksi jäänyt albumi
”On Tar Beach”, joka valovoimaisuudessaan hakee vertaistaan. Tuolla levyllä ei ole
yhtään huonoa hetkeä taikka biisiä. Albumin muodostama kokonaisuus kantaa
alusta loppuun herkeämättömällä innostuksella lyöden pöytään sellaista biittiä mistä
jokainen bändi olisi ylpeä. Kun vielä kansitaidekin on kaikessa
yksinkertaisuudessaankin puhutteleva, niin aletaan olla lähes täydellisen tuotoksen
tasolla. Omasta pitkäsoitostani (Se New Rose Records alkuperäinen) tekee
tunnearvoltaan vieläkin arvokkaamman se seikka, että sain omani aikoinaan
edesmenneeltä Make Tapiolta pienessä levyvaihtokaupassa. Hän oli se toinen Pink
Thunderbird -lehden mies Masu Ijaksen ohella.
Uusinta julkaisulle mukaan napatut arkistojen aarteet: ”Supergrass”,”Dangerous
Stranger” sekä ”On Tar Beach” vain lisäävät mukaansa tempaavalla ja samalla
hypnoottisella otteellaan ihastustani bändin tyylikkyyttä kohtaan. Joka
laulunhenkäisyllä Suzy saa kuulijat pauloihinsa, kun bändi vielä musiikkillisesti
nousee vielä samalle tasolle hänen kanssaan, niin ei voi muutakuin ihastella
Deadbeats soundia.
Ei oikein hienommalla tavalla enää voi yhdistyä 50-60-lukujen parhaat puolet 80-
luvun moderniin rocknroll soundiin, johon oman värinsä tuo vahva Britti pyörien
pärinä ja sen maailman henki.
Kuultuani nuo ennenjulkaisettomat raidat,ymmärrän täysin, kun Suzy kertoi
pitävänsä eniten näistä viimeisistä tuotoksistaan.Omasta mielestään juuri tuolloin
hän alkoi ymmärtää mistä biisien kirjoittamisessa oikeasti on kyse.
Ace Records on tehnyt kulttuuriteon julkaistessaan ”On Tar Beach” albumin
päivitettynä versiona. Ehdottomasti vuoden 2014 parhaita julkaisuja!! Nauttikaa
ystävät hyvät maailmaa syleilevästä ja tyylikkäästä musiikista ala Deadbeats
Suzy May, Mark Robertson and Tony Berrington gave their time for this story so much. Without their help this kind of deep story couldn't been possible. So BIG HAND to all of em!!!
Alkuperäisenä tämä on julkaistu BIG BEAT-lehdessä 2014.
VastaaPoista