Dukes Of Tijuana

 

DUKES OF TIJUANA- "Nymphomaniac"

(CRAZY LOVE RECORDS CLCD54480)

Movin', Hotel Room, Nymphomaniac, Hellride, Hey Get Rockin', Don't Cry Just Drink, Coming Home, My Life Is A Race, Blue Moon, Too Much, Ruff Diamond, She Makes All The Dogs Go Wild.

"NEVER MIND THE DUCKS OF DEATH"

Bändi ;jonka nimi piti sisältää Tijuana kaupungin nimi ja joka lopulta syntyi Meksikon kiertueella, jossain kaupassa nähtyjen paperiklemmareiden nimen perusteella; ei voi ainakaan väittää olevan huumorintajuton ja tylsä. 

Dukes Of Tijuana on kaikkea muuta kuin tylsä. Itselleni se on yksi miellyttävimmistä tuttavuuksista viimeaikojen bändi markkinoilla. Ruhrin alueella Saksassa; yllätys yllätys baarissa; virisi ajatus samanhenkisten kokeneitten pelimannien uudesta bändistä juuri ennenkuin korona iski täydellä voimalla Eurooppaan alkuvuodesta 2020.

Peruslähtökohtana oli oikeanlainen ja samanhenkinen fiilis ja hetkeen tarttuminen. Selkärangaksi sovittiin aito ja konstailematon rock'n'roll, johon lisätään omia värejä monipuolisista eri mieltymyksistä.

Voin väittää, että ainakin näin levyllä Dukes Of Tijuana on löytänyt sen oman graalinmaljansa. Aivan kuten jo ennen heitä mm Restless, Caravans,Rapids Rattlers,Roughnecks,Fractured bändit, niin myös he pystyvät luovimaan mitä tyylikkäimmin rockabilly ja psychobilly maastoissa. Saaden molemissa sceneissä hyväksyntää.

Eikä ihme, että heistä pidetään, sillä melodinen old school henkinen billy iskeytyy kuulijan tajuntaan raskaansarjan nyrkkeilijän koukun tavoin. Dukes Of Tijuana soitossa ja laulussa kaikki toimii viimeisen päälle. Kirkkaat ja kuulaat soundit kruunaavat koko komeuden.

Kun katselee bändin kokoonpanoa, ei kauheasti enää ihmettele soiton toimivuutta ja mukaansa tempaavuutta. Dukes of Tijuna syntyi 3 seuraavan herran kuningasajatuksesta:

Chris Sleazy - rummut ( Jancee Pornick Casino, Sandy & The Wild Wombatz, Dave Phillips, Pitmen), Mark Twang - kitarat ( Sandy & The Wild Wombatz, Dave Phillips, Heavy Teddys) & Grischa - slap bass (Sandy & The Wild Wombatz, Heartbreak Engines, Heavy Teddys, Pitmen, Demented Are Go).

Yhteinen sävel löytyi heti, piti vain löytää sopiva ja hyvä laulaja vielä bändiin. Eikä pahitteeksi olisi keski-ikää alentavakaan ehdokas. Aikansa asiaa pähkäiltyään kolmikko löysi kaikki vaatimukset täyttävän laulajan.

Vaativalle laulajan korokkeelle liitetti Paddy Evans herra joka on tullut tutuksi mm Rusty Robots, Phantom Rockers, Sandy & The Wild Wombats sekä Psychofarmaka bändeistä. 

Nelikon halu ja tahto pistivät hommat rullaamaan vauhdilla ja jo kesäkuussa 2021 rummut laitettiin purkkiin Ton Zone Studiolla Henrik Van Dieken'in valvovan silmän alla. Loput hoidettiin lokakuussa 2021 The Okstar Studiolla Oki The Engine herran toimesta.  

"Movin" laittaa todellakin natisevat luut liikkeelle. Samalla viitoittaen levyn kirkkaan agendan syvimpiä tuntoja ja sävyjä. Koko julkaisun yllä leijuu vahvana 80-luvun iloinen, hulppea ja melodinen neobilly. Joka terminä on vähän karmee tai huvittava, mutta selkeyttää aika vahvasti soundin kuvan.

"Hotel Room" nousee itselleni levyn kruunaamattomaksi kuninkaaksi. Tässä on jotain kumman hypnoottisen mukaansa tempaisevaa, eikä biisin hivelevä "hevosenlaukka" beisi soundi todellakaan jätä kylmäksi. Jokin biisi tästä tulee vahvasti mieleeni, mutta en vaan saa millään kiinni, että mikä🤔 Jostain mieleni sopukoista olen aistivinani Brains/Gutter Demons hengenheimolaisuutta, tiedä sitten mitä mieltä bändi olisi tästä ajatuksesta?

"Nymphomaniac" tekee juuri sen mitä lupaa. "Aina valmiina" ollaan eikä jalat todellakaan mene kiinni. Päinvastoin. Eihän tälläinen biisi voi olla kuin pilkesilmäkulmassa iloisesti rullaava rento slap bass billy, jossa Grischa kontrabassoineen ottaa jälleen vahvaa roolia ja haastaa vahvasti Chris Slazyn tyylillä tykittävää rumpupatteria. Toimiva nimibiisi kertakaikkiaan.

"Hellride" ei ole helvetillinen ralli, vaan bailaamaan kutsuva ja lihan iloja julistava alkuillan tunnelmia nostattava party jyrä. Moni kakku päältä kaunis, mutta tässä se on myös sisältä ja tämän biisin muhkean kuorrutuksen kruunaa nätisti "juokseva" Mark Twang'in kitarointi.

"Hey Get Rockin" saa meidät todellakin jatkamaan iloluontoista biletystä maukkaan uus rockabillyn tahdein, joka samalla esittää kutsun tanssiin pikkaisen rujomalle serkulleen eli psychobillylle.

Elämänohjeita sieltä missä elämä on eli meidän jokaisen aidosta peruselämästä, siitä kertoo "Don't Cry Just Drink". Älä työnnä päätä pensaaseen, vaikka paskaa sataa tuulilasiin, eikä edes aurinkopaista risukasaan. Päinvastoin lähde bailaamaan pääpystyssä nosta malja itsellesi, vaikka itkua pukkaisikin. Scamps ja Catmen orkat mieleen tuova hivenen kantrahtava juomalaulu. 

"Coming Home" kotiin ollaan kovin tulossa häntä koipien välissä. Samalla miettien tulikohan liian pitkään oltua poissa ja odottaako siellä enää rakkaani. Hyvin toimiva slap bass rockabilly Paddyn napatessa vuorostaan pääroolia tyylikkään laulunsa avittamana. Koko bändi vetää  läpi levyn erittäin saumattomalla yhteishengellä ja toimivilla soundeilla.

Elämä on kuin rotan karuselli. Dukes Of Tijuana toteaa saman "My Life Is A Race" elämänmakuisella esityksellään. Väkisinkin tulee vedettyä yhtenäisyyttä mm.Sharks ja Jet Black Machine bändien "Rat Race" biiseille. Toimii.

Ei se klassikko "Blue Moon", vaan Dukes Of Tijuana "Blue Moon" . Tämäkin, kuten kaikki muutkin albumin biisit on kitaravelho Mark Twang kynästä lähtöisin.

Psychobillyä lähentelevä reipas rokki, jossa beisissä välillä aistivani "Sharks" soundia, tiedä sitten. Tätä kaikkea ja muutakin tarjoilee hikeä pintaan saatteleva "Too Much" biisi. Loppupuolella aivan kuin yhtä äkkiä loppuisi iloittelu kuin seinään, kuitenkin kiihdyttäen kohden loppukliimaksia. Namii.

"Ruff Diamond" lähtee alkuun siistillä pelti tatsilla, päästen loputa keskitempoiseen laukkaan. Tuo hiomaton timantti on mimmi jolla on itsetunto kohillaan ja näyttävyydestäkään ei ole pulaa.

Pitäisikö loppuun kysyä "who let the dogs out", en tiedä mutta edellämainittu kuuma misu saa koirat sekoamaan "She Makes All The Dogs Go Wild" päätösraidalla. Levy päätetään kuten alkoikin tanssiin kutsuvalla 2020-luvun "neo-rockabilly" iloittelulla. 

Vahva suositus Dukes Of Tijuana debyytille. Älkää missatko tätä viimeaikojen yhtä tyylikkäintä rockabillyn/psychobillyn rajoilla liikkuvan bändin albumia. 

Toinen levy kuulemma jo työn alla. Olisi myös miellyttävää nähdä livenä Suomessakin.